Meet me halfway: Hurttapostaus

Meni noin 22 vuotta elämästäni, että sain koiran. Muistan pienenä aina enemmän ja vähemmän tasaisin väliajoin hinkuneeni sitä vanhemmiltani, ja omilleni muutettua hankin kissan. Asuin niin pienissä asunnoissa, että odotin aina parempaa hetkeä ja elämäntilannetta koiran hankkimista ajatellen. Suurta vastuutahan se vaatii, sopiva rotukin on hyvä miettiä ja myös, ottaako pennun vai aikuisen koiran..? Ja aina kun tuli tilaisuus, rapsuttelin ja lässyttelin tuttujen ja joskus tuntemattomienkin taaplaajien karvakuonoille.
Päätös The Ensimmäisen Sessen hankinnasta sai viimein päätöksensä 2011 alkukesästä, kun pääsimme Kultsin kanssa lyömään hynttyyt yhteen ja hän otti asian ihan vakavissaan puheeksi. Mies halusi Siperianhuskyn, itse olin hiukka äimänä aluksi... Vai että husky? Ajattelin ihan aluksi, että se voi olla haastavaluontoinen ja aikaa vievä..? Eiks labbis olisi vähän parempi ajatus? Mutta mies piti päänsä ja onnistui pyörtämään pääni.
Aikamme etsittyämme tuli eteen ilmoitus husky - Alaskanmalamuuttisekoitus pentueesta, Härmästä. Muutama puhelinsoitto, ja asia oli lyöty lukkoon. Kävin hakemassa koiralapsen. Se puhisi väsyneenä sylissäni koko matkan Kokkolaan - tulimme siis junalla. Siitä päivästä olen kyllä ollut sitä mieltä, että päätös Maxin ottamisesta on ollut yksi yhteisen elämämme parhaita. Haastavaluontoinen? Ajoittain, mutta lievästi. Luonto on hyvä, ystävällinen, rohkea, luoksepäästävä, rauhallinen, joskus jopa terapeuttisen tyyni. Aikaavievä? Kyllä, mutta pidän siitä. Se huolehtii, että omistaja pysyy kunnossa, lenkille on mentävä säällä kuin säällä. :D Ja ulkoilu yhdessä on tosi rentouttavaa, huolet häviää saman tien. Enää tämän pidemmittä puheitta, mennään kuviin. Yritin kaivaa arkistoista ne parhaimmat aarteet. :)